Ronkaalan ikkunasta

Savu pöllähtää alttarin takaa.  Samalla kuoro aloittaa gregoriaanisen laulun.  Kirkon pääovelta kulkee loputtoman pitkä ristisaatto kohti mosaiikein koristeltua kuoriosaa ja alttaria. Ilmassa tuoksuu suitsuke.   Istun Santa Maria Maggioressa Rooman suurimmassa Marialle nimetyistä kirkoista monenkirjavan ja monenvärisen seurakunnan keskellä.   Kuitenkin kummallinen tuttuuden tunne valtaa mielen.  Arvelen sen johtuvan siitä, että messun osat on helppo tunnistaa, vaikka saarnaa en kokonaan ymmärräkään.  Mutta sekään ei selitä, miksi äkkiä tuntuu siltä kuin aika menettäisi merkityksensä, kuin kaksi kristillistä vuosituhatta olisi sulautunut tähän yhteen hetkeen.  Olisiko kyse muistamisesta? Ei liene sattumaa, että ainakin kahdessa hiljattain ilmestyneessä väitöskirjassa käsitellään yhteisön merkitystä muistamisen näkökulmasta.  Anneli Vartiainen väitteli vuosi sitten aiheesta "Kirkko muistiyhteisönä: Järvenpään seurakunnan messujen muistiyhteisöluonne".  Tänä vuonna pu

Kansanliike.   Tällä kunnianimellä luonnehti piispa Simo Peura sitä, mitä hän näki helmikuisena viikonloppuna Jyväskylän Paviljongissa.   Viisi ja puolisataa seurakuntalaista ja kirkon työntekijää oli kokoontunut yhteen pohtimaan yhteisöllistä jumalanpalveluselämää, mutta myös kokemaan sitä yhdessä.   Jos kyseessä on kansanliike, on syytä kysyä, mistä se nousee ja mihin se pyrkii? Tämä liike nousee tavallisista seurakunnista ja seurakuntalaisista.   Sitä eivät ole saaneet aikaan työryhmät, ohjausryhmät eivätkä seurantaryhmät.   Se ei ole noussut ylhäältä johdetuista projekteista, vaan siitä, että monissa seurakunnissa on alettu viettää messua yhdessä.   Kun seurakuntalaiset ovat ottaneet oman paikkansa messun toimittajina, on noussut kaipaus yhteiseen kokemusten jakamiseen ja toistemme vahvistamiseen. Tämä liike nousee väsymyksestä.   Se on kyllästynyt monitouhuisuuteen ja vierastaa ajatusta, jonka mukaan messusta tulee hyvä, kun sen aamenten ja muiden osien paikkaa vaihdetaan j