Muistamisen välttämättömyydestä

Savu pöllähtää alttarin takaa.  Samalla kuoro aloittaa gregoriaanisen laulun.  Kirkon pääovelta kulkee loputtoman pitkä ristisaatto kohti mosaiikein koristeltua kuoriosaa ja alttaria. Ilmassa tuoksuu suitsuke.  

Istun Santa Maria Maggioressa Rooman suurimmassa Marialle nimetyistä kirkoista monenkirjavan ja monenvärisen seurakunnan keskellä.   Kuitenkin kummallinen tuttuuden tunne valtaa mielen.  Arvelen sen johtuvan siitä, että messun osat on helppo tunnistaa, vaikka saarnaa en kokonaan ymmärräkään.  Mutta sekään ei selitä, miksi äkkiä tuntuu siltä kuin aika menettäisi merkityksensä, kuin kaksi kristillistä vuosituhatta olisi sulautunut tähän yhteen hetkeen.  Olisiko kyse muistamisesta?

Ei liene sattumaa, että ainakin kahdessa hiljattain ilmestyneessä väitöskirjassa käsitellään yhteisön merkitystä muistamisen näkökulmasta.  Anneli Vartiainen väitteli vuosi sitten aiheesta "Kirkko muistiyhteisönä: Järvenpään seurakunnan messujen muistiyhteisöluonne".  Tänä vuonna puolestaan ilmestyi nykyisin Växjön piispana toimivan Fredrik Modéuksen väitöskirja jumalanpalveluksen yhteisöluonteesta kansankirkossa: "Gudstjänsgemenskap i folkkyrkan".  Molemmat esittelevät väitöksessään ranskalaisen sosiologin Danièle Herviu-Légerin ajatusta siitä, että uskonto toimii yhteisöllisenä muistina.  Uskonnolliset instituutiot ja siis myös kirkot kantavat traditioiden ketjua, joka ulottuu sukupolvien päähän.  Länsimaisen yhteiskunnan tragedia hänen mukaansa on, että se on menettämässä yhteyden uskontoon.  Seurauksena on eräänlainen kulttuurinen dementia.  Sukupolvien muistamisen ketju katkeaa, jolloin seurauksena on tarkoituksettomuuden tunne.  Voisi ajatella, että symbolien, tapojen ja uskonnollisen kielen tunnistamattomuus johtaa myös kulttuuriseen köyhtymiseen.  Kirjallisuus on täynnä viittauksia kristinuskoon ja sen tapoihin.  Keskiajan ja renessanssin kuvataide on vain kauniita muotoja ja värejä, jos ei osaa lukea Michelangelon ja Raffaellon tai varhaiskristillisten mosaiikkien rikasta symboliikkaa.

On oireellista, että Pariisin järkyttävien murhien jälkeen osa militanteista ateisteista ei osannut erottaa omaa rauhallista ja yhteiskuntaa vakauttavaa luterilaisuuttamme keskiajan ristiretkeläisten ja nykyajan jihadistien silmittömästä väkivallasta.  Kuitenkin juuri juurettomuuden tunne on monen elämästä syrjäytyneen ja jopa terroristin taustalla.  Oman tradition kieltäminen ei välttämättä johdakaan maailmaa syleilevään monikulttuurisuuteen, vaan eksyttää tarkoituksettomuuteen.  Olisiko sittenkin parempi tuntea omat juurensa, jotta voi kohdata maailman moninaisuuden?