Pakkopullaa vai täytekakkua?
Kun ystäväsi saapuu iltapäiväkahville, katatko pöytään vain pullapitkon, jos jääkaapissa odottaa täytekakku? Entäpä tarjoiletko maailmalta kotiin palaaville lapsillesi hernekeittoa, kun uunissa muhii mehevä paisti? Pullakin kelpaa kahvin kanssa ja hyvänmakuinen hernekeitto täyttää vatsat, mutta siinäkö koko kattaus?
Oulun hiippakunnan kirkkomusiikkipäivillä kuultiin innostavia esimerkkejä yhteisöllisyyden toteutumisesta jumalanpalveluselämässä. Osallisuus toteutui, seurakuntalaiset innostuivat mukaan. Puheita seurasi keskustelu, joka jumittui kinasteluun siitä, onko jokapyhäinen ehtoollinen tarpeen vai suorastaan turmiollista. Erään seurakunnan pappi todisti, että kyllä sanakin on armonväline. Heillä messu on kerran kuukaudessa ja se saa riittää. Muulloin tarjotaan sanaa. Olin hämmentynyt. Ajattelin sitä tyttärentytärtä, joka on kirkossa sen vuoksi, että hänen mummonsa on kuollut. Nuori on oppinut edellisen kesän rippikoulussa, että ehtoollinen on yhteydenateria, joka yhdistää meidät niihinkin, jotka ovat jo taivaassa. Mietin perhettä, joka on tullut jumalanpalvelukseen, koska heidän nuorimmaisensa on kastettu edellisellä viikolla. He ovat kuulleet, että lapsetkin voivat saada ehtoollista ja joka tapuksessa heidät voidaan siunata ehtoollispöydässä. Mielessäni on myös se leski, joka on juuri haudannut sydänkohtaukseen kuolleen miehensä. Nyt olisi oikea aika saada lohdutusta myös armon ja anteeksiantamuksen ateriasta. Vaan millainen viesti heille annetaan? Ei tänä pyhänä, ettei ehtoollisen pyhyys kärsi liiallisesta viettämisestä. Tulkaa ensi viikolla tai kolmen viikon päästä uudestaan. Silloin sitä on tarjolla.
Kuka on antanut luvan tällaiseen panttaamiseen? Jos todella uskomme, että Kristuksen armo on mittaamaton eikä lopu tai luterilaisina opetamme, että armonvälineet ovat sana ja sakramentit, miksi emme pidä tarjolla koko repertuaaria joka ikinen pyhä ja välillä arkenakin? Olisiko jo nyt aika ajatella käytäntöjämme ja sanomisiamme vieraanvaraisuuden, yhteisöllisyyden ja osallisuuden näkökulmasta?
Oulun hiippakunnan kirkkomusiikkipäivillä kuultiin innostavia esimerkkejä yhteisöllisyyden toteutumisesta jumalanpalveluselämässä. Osallisuus toteutui, seurakuntalaiset innostuivat mukaan. Puheita seurasi keskustelu, joka jumittui kinasteluun siitä, onko jokapyhäinen ehtoollinen tarpeen vai suorastaan turmiollista. Erään seurakunnan pappi todisti, että kyllä sanakin on armonväline. Heillä messu on kerran kuukaudessa ja se saa riittää. Muulloin tarjotaan sanaa. Olin hämmentynyt. Ajattelin sitä tyttärentytärtä, joka on kirkossa sen vuoksi, että hänen mummonsa on kuollut. Nuori on oppinut edellisen kesän rippikoulussa, että ehtoollinen on yhteydenateria, joka yhdistää meidät niihinkin, jotka ovat jo taivaassa. Mietin perhettä, joka on tullut jumalanpalvelukseen, koska heidän nuorimmaisensa on kastettu edellisellä viikolla. He ovat kuulleet, että lapsetkin voivat saada ehtoollista ja joka tapuksessa heidät voidaan siunata ehtoollispöydässä. Mielessäni on myös se leski, joka on juuri haudannut sydänkohtaukseen kuolleen miehensä. Nyt olisi oikea aika saada lohdutusta myös armon ja anteeksiantamuksen ateriasta. Vaan millainen viesti heille annetaan? Ei tänä pyhänä, ettei ehtoollisen pyhyys kärsi liiallisesta viettämisestä. Tulkaa ensi viikolla tai kolmen viikon päästä uudestaan. Silloin sitä on tarjolla.
Kuka on antanut luvan tällaiseen panttaamiseen? Jos todella uskomme, että Kristuksen armo on mittaamaton eikä lopu tai luterilaisina opetamme, että armonvälineet ovat sana ja sakramentit, miksi emme pidä tarjolla koko repertuaaria joka ikinen pyhä ja välillä arkenakin? Olisiko jo nyt aika ajatella käytäntöjämme ja sanomisiamme vieraanvaraisuuden, yhteisöllisyyden ja osallisuuden näkökulmasta?
Kommentit
Lähetä kommentti