Tulkaa ja menkää

Jälleen yksi kokous Katajanokalla.  Tulevalla viikolla kirkolliskokous linjaa kirkon tulevaa rakennetta, kun se käsittelee hallintovaliokunnan lausuntoa asiasta.  Aihe kuulostaa mahdollisimman byrokraattiselta ja kuivalta, mutta kyseessä on kyllä yksi kirkon suurimpia linjaratkaisuja, jotka koskettavat syvästi kirkkomme ja sen seurakuntien elämää.  Millaiset ovat kirkon ja seurakunnan kasvot tulevaisuudessa? Millainen elämä niissä sykkii? Monesta asiasta ollaan tässä vaiheessa epävarmoja tai jopa jyrkästi erimielisiä, mutta itse perusratkaisusta näyttäisi vallitsevan suloinen yksimielisyys.  Muutaman vuoden kuluttua seurakunta on edelleen toiminnallinen perusyksikkö, mutta nykyisestä poiketen tulevaisuudessa jokaisen seurakunnan on oltava osa suurempaa seurakuntayhtymää.  Yhtymän tasolla hoidettaisiin yhdessä mm. taloutta, omaisuutta sekä henkilöstöhallintoa.  Kaikissa tähänastisissa draaman käänteissä perusratkaisu on pysynyt samana.  Kuten myös seurakunnan määritelmä: Seurakunta on jumalanpalvelusyhteisö.

Mitä itse asiassa tarkoitetaan, kun puhutaan seurakunnasta jumalanpalvelusyhteisönä? Olen ollut huomaavinani, että parin viime viikon aikana on kirkolliseen keskusteluun noussut varoituksia siitä, että ei nyt tässä jumalanpalvelusinnostuksessa ihan mahdottomiin mentäisi.  Seurakunnassa kun on muutakin toimintaa eivätkä kaikki nyt ole niin innostuneita juuri jumalanpalveluksesta.  On hyvä, että muistetaan kaikki se välttämätön ja arvokas työ, jota seurakunnissa tehdään voimia säästämättä.  Silti uskallan ajatella, että messuinnostuksen varoittelussa kaikuu jotensakin oudosti ymmärretty ajatus seurakunnasta.  Kurtistuuko otsa sen vuoksi, että jumalanpalvelus sekä toisaalta hyvin hoidettu rippikoulu, diakonissan vierailut mummojen luona, ruokakassien jako ja päiväkerhojen pito olisivat jotenkin toistensa vastakohtia ja kilpailijoita? Minusta tällainen vastakkainasettelu on keinotekoinen.  Jumalanpalvelus ei nimittäin ole työmuoto muiden työmuotojen joukossa, vaan suorastaan kaikkien työmuotojen äiti tai itse asiassa vieläkin enemmän: ankkuri, joka pitää seurakunnan seurakuntana ja osana Kristuksen kirkkoa.  Ilman sanaa ja sakramenttia emme ole sanamukaisesti kirkko eikä mikään.  Toinen asia on, että kirkosta on lähdettävä maailmaan.  Niinhän messussa kehotetaan joka ikinen kerta: "Lähtekää rauhassa ja palvelkaa Herraa iloiten".  Alkaa arjen jumalanpalvelus, jossa kohtaamme lapset ja mummot, rikkaat ja köyhät.  Ja kohtaamme toivottavasti nekin, jotka eivät ole päässeet kirkkoon tai edes halunneetkaan sinne tulla. 

Seurakunta on jumalanpalvelusyhteisö silloin, kun se viettää messua Herran päivänä niin, että suuri joukko seurakuntalaisia on valmistellut messua ja toteuttanut ja viettänyt sitä yhdessä.  Sen jälkeen itse kukin hajaantuu kuka minnekin omiin arkisiin töihin tai muutamat jopa seurakunnan hommiin viettämään arjen jumalanpalvelusta toisia palvellen.  Ja taas viikon kuluttua palataan yhteiseen juhlaan.  Minusta tällainen näky on innostava ja antaa aihetta odottaa tulevaisuudelta hyvää.