Kirkko palaa - mitä tehdä?

 

Kirkko palaa – mitä tehdä?

Luin hiljattain Sant´Egidion perustajan Andrea Riccardin viime vuonna ilmestyneen kirjan La chiesa brucia eli Kirkko palaa.  Hieman raflaavantuntuisen otsikon taakse kätkeytyy konkreettinen kuva Pariisin Notre Damen palosta huhtikuun 15. ja 16. päivän välisenä yönä vuonna 2019.  Pariisilaisten ohella koko maailma joutui voimattomana todistamaan, miten kaupungin maamerkki ja mittaamattoman arvokas kulttuuriaarre uhkasi hajota tomuksi.  Laicite-periaatteeseen juurtuneet ranskalaiset huomasivat myös, millainen tunnearvo oli uskonnollisessa rakennuksessa.  Presidentti Macronin suulla maallinen valta sitoutui rakentamaan katedraalin uudestaan. 

Andrea Riccardi on varsin tunnettu hahmo Italiassa.  Hänet tunnetaan laajasti Sant´Egidion diakonisesta työstä, mutta hän on myös yhteiskunnallinen keskustelija, historioitsija ja erittäin arvostetun Dante Alighieri -seuran puheenjohtaja.  Andrea Riccardi toimi vuosina 2011 - 2013 Mario Montin virkamieshallituksen kansainvälisen yhteistyön ja integraation ministerinä.  La chiesa brucia -kirjan julkaisun yhteydessä järjestetyn tilaisuuden keskustelukumppaneina olivat entinen EU-komission puheenjohtaja Romano Prodi, joka on tunnettu kristillisestä vakaumuksestaan sekä italialaisten niin ikään tuntema historioitsija Corrado Augias, vasemmistopoliitikko ja ateisti.  Hänen kirjoistaan on ilmestynyt ainakin Paavo Castrénin suomentama Rooman salaisuudet.

Andrea Riccardin palava kirkko ei kuitenkaan ensisijaisesti ole Pariisin Notre Dame, vaan koko eurooppalainen kristillinen kirkko ja aivan ensisijaisesti katolinen kirkko.  Riccardi kysyy, onko kirkon kohtalona romahtaa lopulta raunioiksi, jolloin jäljelle jää kyllä upea muisto, mutta tuleville polville vain rauniot ja tyhjyys.  On mielenkiintoista, että myös ateistiksi itsensä mieltävä Corrado Augias on huolissaan siitä, millainen Eurooppa olisi ilman kirkkoa.  Hänen mielestään kirkon kriisi merkitsee myös ihmisyyden menettämistä, sillä hänen mukaansa tarvitsemme kirkkoa, koska ”mitään muutakaan ei ole olemassa”.  Eurooppalainen kulttuurilla ja humanismilla on niin syvät juuret kristillisyydessä ja kirkossa, että kirkon häviäminen tarkoittaisi myös näiden juurten näivettymistä.  Riccardin mukaan kirkon kriisi Euroopassa onkin sisäsyntyinen.  Nykyistä kriisiä ei voi selittää antiklerikalismilla tai yleensäkään millään kristinuskon vastaisuudella.  Kriisi nousee kirkon sisältä ja sen keskeisin seuraus on ihmisten välinpitämättömyys.  Näkökulma on mielenkiintoinen myös kotimaiseen keskusteluun, jossa usein nostetaan esille uskontovastaisuus ja vihaisten ateistien kantelut vaikkapa Suvivirren laulamisesta.  Niillä on merkityksensä, mutta suurempi ongelma lienee meilläkin eräänlainen yleiseurooppalainen hyväntahtoinen välinpitämättömyys.  Kirkon arvo vaikkapa hyväntekijänä kyllä nähdään, mutta sen ei tarvitse vaikuttaa omiin ratkaisuihini. 

Historioitsijana Riccardi vyöryttää lukijan eteen Euroopan katolisten maiden kirkkohistoriaa 1900-luvulta tähän päivään.  Tällä kertauskurssilla hän todistaa, miten Espanjan sisällissodan tai Ranskan maallisuusperiaatteen sekä vaikkapa Puolan kommunismiajan katkerat kirkon ja valtion väliset jännitteet ovat suurelta osin todella jo historiaa.  Uhka ei siis nouse enää ulkoa, vaan kirkon sisältä.  Viime aikojen pedofiliaskandaaleita unohtamatta Riccardi nostaa esille pappiskutsumusten vähenemisen ja siitä johtuvan pappispulan, harvenevan sääntökuntalaisten määrän ja sen vaikutuksen esimerkiksi kirkon sosiaalityöhön sekä messussa käynnin ja muun uskonnonharjoituksen laskevat käyrät.  Riccardi kutsuu Corrado Augiaksen lisäksi tuekseen monia eurooppalaisia ajattelijoita, kristittyjä ja ei-kristittyjä, jotka ovat huolissaan kirkon tilanteesta.  Kirkon tie ei voi olla maailmasta vetäytyminen, kuten amerikkalainen Rod Dreher esittää kirjassaan The Benedict Option.  Riccardi tunnustautuu avoimesti paavi Franciscuksen linjalle, joka on esitelty vaikkapa konstituutiossa Gaudium et spes, jonka mukaan maailman ilot ja surut ovat myös kristittyjen iloja ja suruja. Varoittavana esimerkkinä hän nostaa esiin myös nationalismin, joka esim. Unkarissa ja Puolassa yrittää saada kirkon kumppanikseen.  Kirkko ei voi olla nationalistien käsikassara.  On muistettava, että Euroopan integraation voimakkaina tukijoina ovat olleet nimenomaan katoliseen viitekehykseen sitoutuneet kristillisdemokraattiset puolueet, jotka Saksaa lukuun ottamatta ovat kuitenkin joko hävinneet tai kutistuneet.

Andrea Riccardi on toisaalta paavin, erityisesti nykyisen paavin tukija, mutta hän uskaltaa nostaa esiin kysymyksiä, jotka ovat hyvinkin kiistanalaisia katolisessa kirkossa.  Riccardi pohtii, oliko Johannes Paavali II:n pitkä paaviusaika illuusio vai oliko se todellinen poikkeus kirkon vaikutusvallan vähenemisen tiellä?  Wojtylan merkitys Itä-Euroopan kommunistivallan romahtamisessa oli merkittävä.  Lisäksi hän liikutti todella isoja kansanjoukkoja.  Puolalaisen paavin voimakas ääni toisti varsinkin hänen pontifikaattinsa alussa: Älkää pelätkö.  Harvemmin on tuotu esiin, että sanoma oli tarkoitettu kommunistihallinnon painamien itäeurooppalaisten lisäksi myös lännen kristityille, jotka pelkäsivät sekularismia.  Toisaalta hänen pitkä valtakautensa sementoi kirkossa ongelmia, joita hänen seuraajansa Benedictus XVI ei kyennyt ratkaisemaan.  Vaikkapa juuri pedofiliaskandaalien hoitaminen onkin langennut suurelta osin nykyisen paavin syliin.  Andrea Riccardi nostaa esille myös naisten aseman kirkossa sekä papiston selibaatin ja seksuaalivähemmistöjen aseman.  Ainakin rivien välissä sekä naisten pappeus, papiston avioliitto että seksuaalivähemmistöjen oikeudet saavat häneltä ymmärrystä.  Riccardi toteaa, että naisten aseman parantamista kirkossa ei voi perustella ajan hengellä tai millään ehostuksella.  On ymmärrettävä, että kyse on koko ihmisyyden todesta ottamisesta.

Mikä sitten on Andrea Riccardin resepti kirkon vaivaan? Miten kirkko voisi päästä ulos kriisistä? On ensiksikin ymmärrettävä Marc Blochin tavoin, että kristinusko on historiallinen uskonto, joten se elää historiassa ja on siksi erityisen haavoittuvainen historian kulussa.  Kun läntinen kirkko elää historiassa ja tulkitsee historian ja ympäröivän yhteiskunnan muutosta, se myös muuttuu ja uudistuu.  Tässä uudistuksessa on Riccardin on kuitenkin vaaransa, sillä uudistuksilla on aina kääntöpuolensa.  Edellisen sukupolven tehtävänä on nimittäin kautta aikojen ollut siirtää perintöä nuorille.  Tämä ei enää onnistu, jos uudistukset ovat niin nopeita, että edellisen sukupolven omaksumat mallit ovat jo vanhanaikaisia.  Kuitenkin historian professorin tärkein resepti on se, että kirkon on elettävä tulevaisuudesta, ei loistavasta tai kipeästä historiasta käsin.  Kirkon on tehtävä löytöretkiä kristinuskon ytimeen ennemmin kuin yritettävä säilyttää asemiaan mihin hintaan tahansa, sillä osa niistä asemista on jo raunioina.  Kirkko elää historiassa, mutta ei ole sen vanki.  Kirkon on myös kysyttävä paavi Franciscuksen tavoin, mitä merkitsevät sellaiset sanat kuin demokratia, vapaus, oikeudenmukaisuus ja yhteys? Politiikassa käsitteet ovat usein joko kiisteltyjä tai tyhjiä sanoja, joita käytetään jopa omien päinvastaisten intressien ajamiseen.  Kirkolla on sen vuoksi profeetallinen tehtävä haastaa moderni maailma ja sen tyhjät sanat.  Mitä tämä sitten tarkoittaa? Yksi esimerkki on köyhien asettaminen keskukseen.  Periferia tuodaan ytimeen, koska Jeesus itse elää köyhissä. 

Kirkko on aina tehnyt hyvää.  Se on myös Suomessa yksi kirkkoon kuulumisen tärkeimmistä syistä, mutta köyhien tuominen keskukseen merkitsee vielä askelta pidemmälle.  Eri tavoin köyhät eli sairaat, taloudellisen avun tarpeessa olevat tai vaikkapa yksinäiset eivät ole vain ylhäältä annetun avun kohteita.  He ovat ytimessä, koska Jeesus itse on sitoutunut heihin.  Jos Jeesus on ytimessä, myös köyhät ovat siellä ja päinvastoin.  Riccardi näkee Euroopan tulevaisuudessa ehkä vähemmän kristillisenä, mutta se ei tarkoita kristinuskolle vihamielistä Eurooppaa.  Kirkolle jää siksi tilaa toteuttaa profeetallista tehtävää, sillä Raamatun kreikankielen sana krisis merkitsee tuomion tai oikeuden toteutumisen hetkeä.  Niinpä tämä kriisi kutsuu kirkkoa taisteluun, joka ei ole taistelua jotakin tai jotakuta vastaan.  On taisteltava, jotta tuntee elävänsä.  Apatian sijasta tarvitaan sympatiaa.

Riccardin puheenvuoro on merkittävä ja mielenkiintoinen, koska se tuo esille Suomessa harvemmin kuullun eteläeurooppalaisen kirkollisen puheenvuoron.  Pohjoisesta näkövinkkelistä se on erityisen mielenkiintoinen myös sen vuoksi, että Oulun hiippakunnan viime vuonna hyväksytty strategia nostaa esille juuri kysymyksen köyhistä ja periferiasta sekä tämän näkökulman nostamisesta keskukseen. 

Andrea Riccardi: La chiesa brucia – Crisi e futuro del cristianesimo

Nettiversio: The Church Burns – Crisis and Future of Christianity (Unauthorized English Translation)