Tekstit

Kristikunnan loppu ranskalaisin silmin

  Kari Tiirola: Kristikunnan loppu ranskalaisin silmin -           Chantal Delsol: La Fin de la Chrétienté (Kristenhetens slut som västerlandets samhällsbärare)   Huhtikuussa 2019 sattunut Pariisin Notre Damen palo on ollut ainakin välillisesti lähtökohtana kahdelle viime vuosina ilmestyneelle kirjalle, jossa on pohdittu kirkon tulevaisuutta Euroopassa.  Sant´Egidion yhteisön perustaja, historioitsija Andrea Riccardi julkaisi vuonna 2021 kirjan nimeltä La chiesa brucia eli Kirkko palaa, jossa hän pohtii historiallista kehitystä, joka on johtanut eri Euroopan maissa erityisesti katolisen kirkon kriisiin.  Ei liene sattumaa, että samana vuonna ilmestyi ranskalaisen filosofin Chantal Delsolin kirja La Fin de la Chrétienté.  Alkuperäisteoksessa ei ole mainintaa Notre Damen palosta, mutta viime vuonna julkaistussa Norma-kustantajan ruotsinkielisen version kansikuvassa Ranskan kansalliskatedraali roihuaa traagisesti.   Vuonna 1947 syntynyt Chantal Delsol on Andrea Riccardin tavoin

Kirkko palaa - mitä tehdä?

  Kirkko palaa – mitä tehdä? Luin hiljattain Sant´Egidion perustajan Andrea Riccardin viime vuonna ilmestyneen kirjan La chiesa brucia eli Kirkko palaa .   Hieman raflaavantuntuisen otsikon taakse kätkeytyy konkreettinen kuva Pariisin Notre Damen palosta huhtikuun 15. ja 16. päivän välisenä yönä vuonna 2019.   Pariisilaisten ohella koko maailma joutui voimattomana todistamaan, miten kaupungin maamerkki ja mittaamattoman arvokas kulttuuriaarre uhkasi hajota tomuksi.   Laicite -periaatteeseen juurtuneet ranskalaiset huomasivat myös, millainen tunnearvo oli uskonnollisessa rakennuksessa.   Presidentti Macronin suulla maallinen valta sitoutui rakentamaan katedraalin uudestaan.   Andrea Riccardi on varsin tunnettu hahmo Italiassa.   Hänet tunnetaan laajasti Sant´Egidion diakonisesta työstä, mutta hän on myös yhteiskunnallinen keskustelija, historioitsija ja erittäin arvostetun Dante Alighieri -seuran puheenjohtaja.   Andrea Riccardi toimi vuosina 2011 - 2013 Mario Montin virkamieshalli

Kaivetaan Maria kaapista

Neljännen adventin aamuna kuljin kirkkoon mielessäni arkkipiispa Tapio Luoman haastattelu Helsingin sanomissa.   Kirkkoon tarvitaan lisää mystiikkaa ja lisää Jeesusta, arvioi arkkipiispa ja olin samaa mieltä.   Mietin, että sanan kirkosta on tullut sanomisen kirkko, jossa moraalikysymykset ovat ohittanet uskoon väistämättä kuuluvan mysteerin ja salaisuuden.   Jumalallisen mysteerin ihmettelyn sijasta äimistelemme usein toisiamme ja iskemme leimoja, joissa lukee liberaali, konservatiivi, lestadiolainen, kirkkouskovainen, karismaatikko tai mikä tahansa muu sellainen määritelmä, joka ei koske meitä itseämme.            Näissä aatoksissa puin sakastissa ylleni kasukan, vaikka koronan vuoksi emme tänäkään pyhänä viettäisi ehtoollista kirkon suljettujen ovien takana.  Ajattelen kuitenkin, että nimenomaan Facebook-striimauksissa kuvan välittämä sana ja symboliikka ovat tärkeitä.  Kun nettiyhteyden kautta osallistuva näkee vain sen, minkä kamera näyttää, on olennaista, että kirkossa kaikki o

Periferiassa

Osallistuin viime viikonloppuna naapuriseurakunnan, Reisjärven seurakunnan piispantarkastukseen.  Tiedättehän sen pitäjän, joka mainostaa itseään Kaj Kunnaksen suulla Kreisijärveksi ja kehottaa muuttamaan maalle.  Jos et tiedä, ei sekään ole mikään ihme, sillä Reisjärvi sijaistee oikeastaan keskellä ei-mitään Pohjanmaan ja Keski-Suomen rajaseudulla.  Yhtään valtatietä sinne ei johda, mutta valokuituverkon käyttöönotossa tehdään ennätyksiä ja yli 7 000 lehmän lisäksi pitäjässä on 2 720 asukasta, joista 2 479 kuuluu luterilaiseen kirkkoon.  Se tarkoittaa, että yli 91% reisjärvisistä kuuluu luterilaiseen kirkkoon ja siihen vielä muut kristityt päälle.  Seurakunta saa siis koko kirkon pronssisijan samalla kulmakunnalla sijaitsevien Kinnulan ja Perhon seurakuntien jälkeen. Usein sanotaan, että kirkon tulevaisuus ratkaistaan suurissa kaupungeissa.  Koska Suomessa ei ole muuta oikeasti suurta kaupunkia kuin Helsinki, se tarkoittanee, että Suomen kirkon tulevaisuus ratkaistaan Helsingissä.  On

Artisokkaa ja ehtoollista

Artisokkaa joka muodossa.   Ruokalistasta jo huomaa, että ravintola sijaitsee Rooman vanhassa juutalaiskorttelissa Ghettossa.   Latva-artisokka on yksi Rooman perinneruoista, jota saa tänäänkin säilöttynä, keitettynä, paistettuna, tonnikalan kanssa muhennoksena ja lukuisilla muilla tavoilla tarjottuna sekä tietenkin alla Giuda eli juutalaiseen tapaan öljyssä friteerattuna, rapeana ja maukkaana.   Pöytäseurani, pohjoisen tehokkaasta Milanosta kotoisin oleva isä Andrea Ciucci, vertailee värikkäin sanakääntein Rooman metroa johonkin, mitä hän on kokenut Afrikassa.   Emme ole kuitenkaan tulleet puhumaan Lagosin ja Rooman liikennelaitoksien yhtäläisyyksistä, vaan muistelemaan isä Andrean muutaman viikon takaista matkaa Ouluun Jaetut eväät –jumalanpalveluspäiville.   Aloittaessaan työnsä Roomassa hän oli tavannut näillä Ghetton kulmilla aivan tavallisia italialaisia koululaisia, joiden hän oli kuullut laulavan jiddi š inkielistä laulua.   Oli ollut aivan perustavanlaatuinen oivallus ymmärtää

Bussi linjalla 64

Kotimatkalla.  Nousen matkalaukkuineni bussiin Largo Argentinalta juuri niiltä kulmilta, missä Caesar murhattiin kesken senaatin istunnon maaliskuun iduksena vuonna 44 eKr.  Bussi kiertää Piazza Venezian, keskustan liikenteen solmukohdan, missä tuhannet ja taas tuhannet turistit ja pyhiinvaeltajat väistelevät ohikiitäviä busseja, takseja sekä toisiaan ja ottavat loputtomasti selfieitä taustanaan Vittoriale, mahtipontinen Italian yhdistymisen muistomerkki.  Leveä Mussolinin paraatikatu Via dei Fori Imperiali on nyt kavennettu, sillä sen toisessa päässä Colosseumin luona rakennetaan Rooman kolmatta metrolinjaa, jonka toivotaan joskus tulevaisuudessa avaavan taas kaupungin kaoottisen liikenteen suonet.  Projekti on kestänyt jo ikuisuuden, mutta Ikuisella kaupungillahan on aikaa!  Itse Keisarillisten foorumeiden katu on osa vähemmän kunniakasta kaupungin historiaa, sillä fasistit rakensivat sen aivan antiikin Rooman sydämeen, tuhansia vuosia vanhojen raunioiden ylitse.  Mutta tarvitsihan u

Saarnastuolin lattialta katsottuna

Istun saarnastuolissa ja naputtelen läppäriä otsalampun valossa.   Kirkko on hiljentynyt tammikuiseen hämärään, johon tuovat valoa ainoastaan ulkona olevat valonheittimet.   En istu täällä kuitenkaan hakemassa inspiraatiota sunnuntaiseen saarnavuorooni, vaan kuuntelen lattialta kuuluvaa hiljaista hengitystä.   Vietämme muutaman aikuisen ja lapsen kanssa yötä omassa kotikirkossamme.   Itse löysin nukkumapaikan saarnastuolin lattialta. Kaikki sai alkunsa kirkkoseikkailukerhon lasten ajatuksista: emmekö voisi nukkua yötä kirkossa? Kun aikuiset kuulivat ideasta, he innostuivat myös.   Niinpä järjestimme aikuisille ja lapsille yhteisen kirkkoseikkailun, joka huipentui yöhön oman kotikirkon lattialla.   Aloitimme jo alkuillasta, johon lapset olivat keksineet niin paljon ohjelmaa, että emme ehtineet kaikkea edes toteuttaa.   Lopuksi vietimme yhdessä messua, jossa lapset pitivät saarnan tärkeistä sanoista.   Siinä me olimme yhdessä alttarilla, lapset ja hieman isommat Kristuksen kasvojen