Mitä kansankirkon jälkeen?

 

Mitä on kansankirkon jälkeen? Olen rippikoulunpidon lomassa lukenut tänä kesänä Åbo Akademin tutkijan Patrik Hagmanin uutta kirjaa Efter folkkyrkan, jossa hän hahmottelee Pohjoismaisille kansankirkoille uutta asentoa väen vähetessä ja talouden kurjistuessa.  Hagman esittelee aluksi eräänlaisen kauhuskenaarion, jossa kirkko on vähitellen vetäytynyt harvaan asutuilta alueilta ja keskittänyt toimintansa suuriin yksiköihin asutuskeskuksiin.  Kirkon työntekijöiden määrä on vähentynyt radikaalisti eikä kaikissa seurakunnissa voida enää tehdä lapsi- ja nuorisotyötä.  Jumalanpalveluksissa kävijöiden määrä on romahtanut, vaikka jokaisessa seurakunnassa vietetäänkin edelleen jumalanpalvelusta.  Monien koulujen ja sairaaloiden ovet ovat sulkeutuneet kirkon työntekijöiltä, koska yhteiskunnasta halutaan tehdä uskontoneutraali.  Kirkko on alkanut marginalisoitua yhteiskunnan laidoille ja muuttunut osittain pelkäksi uskonnollisten elämysten tuottajaksi.

Mitä pitäisi tehdä, jotta tällainen kauhukuva ei toteutuisi? Mikä on se kirkko, joka voi muotoutua efter folkkyrkan.  Hagmanin hahmotelma on yllättäen hyvin lähellä kansankirkon mallia.  Hän kutsuukin sitä avoimeksi kansankirkoksi.  Uusi kirkon asento sisältää hänen mukaansa:

1. Kirkon täytyy nähdä, että työntekijöiden sijasta kirkon varsinainen subjekti ovat seurakuntalaiset.  Työntekijöiden ammattitaitoa tarvitaan, mutta heidän tehtävänsä on toimia mahdollistajina ja luonnollisesti sellaisissa tehtävissä, johon tarvitaan erityisammattiosaamista tai vihkimys.  Puhutaan siis osallisuudesta.  Osallisuuden rakentaminen täytyy aloittaa jumalanpalveluksesta, mistä sen tulee edetä vähitellen muuhun seurakuntaelämään. 
2. Kirkon tulee luopua viranomaisluonteensa rippeistäkin.  Kirkon ei tule olla osa valtiota eikä tule vaalia ”valtiollisia” toimintatapoja.  Rakenteita täytyy olla, mutta käytännöissä tulee pyrkiä yhä suurempaan epämuodollisuuteen.
3. Kirkon täytyy luopua asiantuntijan asemastaan.  Kirkkoa ja sen työntekijöitä voidaan luonnollisesti tietyssä mielessä pitää uskon asiantuntijoina, mutta vain rajoitetusti.  Ennen kaikkea kirkon täytyy luopua tavoittelemasta moraalista tai poliittista asiantuntijuutta.  Ylhäältä tulevien yleisohjeiden ja kannanottojen sijasta kirkon täytyy toimia enemmän paikallistasolla yhdessä ihmisten kanssa.  Kirkko voi Hagmanin mielestä ottaa kantaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin, mutta vain niissä asioissa, joissa sillä on itsellään kokemusta tehdä asiat toisin.
4. Kirkossa ei voi tehdä jakoa ”meidän” ja ”heidän” välillä.  Kirkko on siellä, missä tehdään ”kristillisiä asioita”.  Siis jumalanpalveluksissa, mutta myös kaikkialla siellä, missä Jumalan valtakunta tehdään näkyväksi.  Tässä Hagman kuitenkin puhuu toisaalta selkeyden puolesta.  Kirkko ei voi olla rajoiltaan hahmottamaton, koska ”avoimuus ilman selkeyttä on vain tyhjyyttä”. 

Hagmanin hahmottelema tulevaisuus ja avoin kansankirkko vaatii erityisesti luterilaisen regimenttiopin säätöä.  Siihen hän antaakin runsaasti aineistoa.  Ennen kaikkea kyse on kuitenkin siitä, että on lähdettävä syvemmin ja pikaisesti etsimään kirkko- ja seurakuntanäkemyksemme päivittämistä.  Se lähtee liikkeelle jumalanpalveluksesta.  Kuten Hagmanin esittelemä amerikkalainen teologi Stanley Hauerwas sen sanoo ”ehtoollinen luo kirkon”.  Tässä hän tosin tukeutuu kristillisen kirkon vanhaan opetukseen.

Kun kirkossa tällä hetkellä pohditaan sekä seurakuntarakennetta että jumalanpalvelusta, on Hagmanin puheenvuoro enemmän kuin tervetullut.