Tie jatkuu

Kirkolliskokousaloitteesta liikkeelle lähtenyt kolmivuotinen jumalanpalveluselämän kehittämishanke Tiellä - på väg alkaa olla päätöksessä.  Mitä hanke on tuottanut? Ainakin monia aikaisia lentoja Helsinkiin, junassa nukuttuja öitä, facebook-päivityksiä, lukuisia luettuja kirjoja, seminaareja, kokoontumisia ja opintomatkoja sekä Katajanokalla syötyjä työpaikkalounaita.  Seurakunnissa se on tarkoittanut lukuisia kokouksia, puhelinsoittoja ja sähköposteja.  Onneksi hankkeen varsinainen sisältö ei kuitenkaan ole näissä ulkonaisissa muodoissa, vaan jossakin aivan muualla.

Tiellä lähdettiin etsimään jumalanpalveluselämään lisää inhimillistä lämpöä ja hengellistä syvyyttä.  Tavoitteet saattoivat kuulostaa korkealentoisilta, mutta matkanteko ja vaivannäkö kannatti.  Monissa hankeseurakunnissa onnistuttiin löytämään uudenlainen yhteisöllinen tapa viettää jumalanpalvelusta.  Tällä kertaa ei jääty näpertelemään kaavojen nyanssien, jumalanpalvelusten kellonaikojen tai musiikkityylien kanssa.  Onnistuttiin siinä, mitä tavoiteltiin.  Onnistuttiin näkemään pinnan alle kysymällä, mikä messussa on lopulta oleellista? Kuka omistaa messun? Miksi me tarvitsemme jumalanpalvelusta?

Monissa hankeseurakunnissa seurakuntalaiset tulivat messuun uudessa roolissa, ei enää passiivisina katsojina, vaan aktiivisina messun toimittajina.  Ja mitä he toivat tullessaan? Ilot ja surut, arkipäivän kysymykset - kaiken inhimillisen lämmön.  Ja he toivat lapset, jotka kantoivat mukanaan avaimen välittömyyteen ja hymyyn.  Mutta entä se hengellinen syvyys? Ajattelen, että se tulee kaupanpäällisenä.  Papiston päivillä puhunut piispa Robert A. Rimbo tiivisti jumalanpalveluksen tärkeyden yksinkertaiseen iskulauseeseen: Jumalanpalvelus on tärkeä, koska Jumala on tärkeä.  Jos tämä ajatus saa johtaa seurakuntiemme elämää, ei hengellinen syvyys ole kovin kaukana.

Hanke on kohta lopussa, mutta tie ei ole.  Se jatkuu seurakunnissa ja toivottavasti myös yhteisellä foorumilla, jota jo suunnitellaan.