Ronkaalan ikkunasta

Kirkolliskokousaloitteesta liikkeelle lähtenyt kolmivuotinen jumalanpalveluselämän kehittämishanke Tiellä - på väg alkaa olla päätöksessä.  Mitä hanke on tuottanut? Ainakin monia aikaisia lentoja Helsinkiin, junassa nukuttuja öitä, facebook-päivityksiä, lukuisia luettuja kirjoja, seminaareja, kokoontumisia ja opintomatkoja sekä Katajanokalla syötyjä työpaikkalounaita.  Seurakunnissa se on tarkoittanut lukuisia kokouksia, puhelinsoittoja ja sähköposteja.  Onneksi hankkeen varsinainen sisältö ei kuitenkaan ole näissä ulkonaisissa muodoissa, vaan jossakin aivan muualla. Tiellä lähdettiin etsimään jumalanpalveluselämään lisää inhimillistä lämpöä ja hengellistä syvyyttä.  Tavoitteet saattoivat kuulostaa korkealentoisilta, mutta matkanteko ja vaivannäkö kannatti.  Monissa hankeseurakunnissa onnistuttiin löytämään uudenlainen yhteisöllinen tapa viettää jumalanpalvelusta.  Tällä kertaa ei jääty näpertelemään kaavojen nyanssien, jumalanpalvelusten kellonaikojen tai musiikkityylien kanssa.  On

  Mitä on kansankirkon jälkeen? Olen rippikoulunpidon lomassa lukenut tänä kesänä Åbo Akademin tutkijan Patrik Hagmanin uutta kirjaa Efter folkkyrkan, jossa hän hahmottelee Pohjoismaisille kansankirkoille uutta asentoa väen vähetessä ja talouden kurjistuessa.   Hagman esittelee aluksi eräänlaisen kauhuskenaarion, jossa kirkko on vähitellen vetäytynyt harvaan asutuilta alueilta ja keskittänyt toimintansa suuriin yksiköihin asutuskeskuksiin.   Kirkon työntekijöiden määrä on vähentynyt radikaalisti eikä kaikissa seurakunnissa voida enää tehdä lapsi- ja nuorisotyötä.   Jumalanpalveluksissa kävijöiden määrä on romahtanut, vaikka jokaisessa seurakunnassa vietetäänkin edelleen jumalanpalvelusta.   Monien koulujen ja sairaaloiden ovet ovat sulkeutuneet kirkon työntekijöiltä, koska yhteiskunnasta halutaan tehdä uskontoneutraali.   Kirkko on alkanut marginalisoitua yhteiskunnan laidoille ja muuttunut osittain pelkäksi uskonnollisten elämysten tuottajaksi. Mitä pitäisi tehdä, jotta t

Jälleen yksi kokous Katajanokalla.   Tulevalla viikolla kirkolliskokous linjaa kirkon tulevaa rakennetta, kun se käsittelee hallintovaliokunnan lausuntoa asiasta.   Aihe kuulostaa mahdollisimman byrokraattiselta ja kuivalta, mutta kyseessä on kyllä yksi kirkon suurimpia linjaratkaisuja, jotka koskettavat syvästi kirkkomme ja sen seurakuntien elämää.   Millaiset ovat kirkon ja seurakunnan kasvot tulevaisuudessa? Millainen elämä niissä sykkii? Monesta asiasta ollaan tässä vaiheessa epävarmoja tai jopa jyrkästi erimielisiä, mutta itse perusratkaisusta näyttäisi vallitsevan suloinen yksimielisyys.   Muutaman vuoden kuluttua seurakunta on edelleen toiminnallinen perusyksikkö, mutta nykyisestä poiketen tulevaisuudessa jokaisen seurakunnan on oltava osa suurempaa seurakuntayhtymää.   Yhtymän tasolla hoidettaisiin yhdessä mm. taloutta, omaisuutta sekä henkilöstöhallintoa.   Kaikissa tähänastisissa draaman käänteissä perusratkaisu on pysynyt samana.   Kuten myös seurakunnan määritelmä: Seu

Vain huono uutinen on uutinen.   Niinhän sitä sanotaan ja totuudeksi väitetään.   Erityisen todeksi opetetaan, että erityisesti kirkkoa koskevissa uutisissa vain huono uutinen on kertomisen arvoinen.   Testataanpa, ajattelin ja kirjoitin kuluneella viikolla lehdistötiedotteen kirkkoneuvoston kokouksesta, jossa käsiteltiin kuluneen vuoden toimintakertomusta ja tilinpäätöstä.   Tiedote siis kertoi asiasta, joka nyt ei kiinnosta a) yhtään, b) ketään.   Jotta testini olisi täydellinen, kirjoitin tiedotteen siten, että se sisälsi yhden myönteisen ja yhden kielteisen uutisen.   Myönteinen uutinen kertoi jumalanpalveluksesta, siis kirkon kannalta olennaisesta, mutta monien mielestä niin tylsästä ja kuivakkaasta aiheesta.   Kerroin, että seurakuntamme päiväjumalanpalveluksessa kävijöiden määrä kasvoi viime vuonna 19 %.   Liitin juttuun myös pohdintaa siitä, millä tavoin seurakuntamme jumalanpalveluselämään on tullut inhimillistä lämpöä ja toivottavasti hengellistä syvyyttäkin.   Kielteine

Professori on puhunut.   Valtakunnallinen sanomalehti kertoi sopivasti pitkäperjantaina Itä-Suomen yliopiston terveyssosiologian professorin Markku Myllykankaan terveisinä seuraavaa: ”Mustakaapujen olisi pidettävä niljakkaat näppinsä irti poliittisista kysymyksistä.   Järkevä keskustelu esimerkiksi abortista, eutanasiasta tai homoliitoista on mahdotonta, kun näkemyksiä perustellaan Raamatun kaltaisella satukirjalla”.   Samana päivänä valtakunnallisessa kuvalehdessä Vapaa-ajattelijoiden pääsihteeri Esa Ylikoski ajatteli vapaasti mm. päiväkotilasten oikeudesta käydä kirkossa.   Se nimittäin ”antaa väärän käsityksen uskonnon asemasta.   Vanhempien pitäisi vaatia normaaleja oikeuksiaan ja mieluummin vaatia, että yhden uskontokunnan tilaisuudet lopetettaisiin”.   Pääsihteeri myös vapaa-ajattelee kirkkoon kuuluvien vanhempien puolesta, kun hän toteaa valtakunnallisten varhaiskasvatusten perusteiden perustuvan virhetulkintaan, kun ”todellisuudessa kirkon tekemän kyselyn mukaan vain 27 pro

Toimittaja soitti.   Hyvä, kun soitti, sillä olinkin jo ehtinyt ihmetellä, miksi YLE:n nettisivuille putkahteli aamupäivän mittaan jatkuvasti uutisia kirkosta ja kirkkoon kuulumisesta? Minkä katastrofin keskellä nyt elettiin? Ei minkään, selitti toimittaja, sillä torstain aiheena nyt vain oli kirkon imago.   Sen vuoksi aluetoimitukset tekivät juttuja kukin omasta näkövinkkelistään.   Toimittaja halusi siis tietää, miksi Kalajokilaaksossa ihmiset ovat pysytelleet kirkon jäseninä niin tiiviisti.   Hyvä kysymys, joka tuli yllättäen ja pyytämättä.   Eipä ollutkaan ihan yksinkertaista selittää, miksi täällä yli 90 prosenttia ihmisistä kuuluu kirkkoon.   Jotakin herätysliikkeistä ja suhteellisen vähäisestä muuttoliikkeestä ja vilkkaasta toiminnasta yritin selittää miettien samalla, että pika-analyysini voi olla aika ontuva.   Toimittaja oli kuitenkin tehnyt hyvän jutun, jonka otsikko kertoi olennaisen: ”Kirkollisuus puree Keski-Pohjanmaalla”.   Mukava ja myönteinen juttu, joka mielestä